Robotti Röppönen ja kukka

  Robotti nimeltänsä Röppönen eli silloin kun maapallolla eivät elävät olennot enää uskaltaneet asua. Kaikki olivat lähteneet pois. Kun marssissa oli kerran oikeasti havaittu pieni vihreä mies, keräsivät ihmiset tavaransa ja lähtivät pois vieden kaiken elävän mukanaan. Myös elottomat koneet. Ainoa joka oli jäänyt taakse oli tämä pieni robottimme, tarinamme päähenkilö, robotti Röppönen. Se kulki yksin autioituneen maapallon päällä.
  Kerran kuitenkin Röppönen löysi jotain minkä luuli ihmisten vieneen pois. Hän löysi kukan. Kukka oli iso ja terve vaikka Maa oli autio ja tyhjä. Röppöselle se oli ihme. Hänen ei ollutkaan yksin. Röppöselle heräsi tahto puhua kukalle kaikki mitä hän ennen oli puhunut muille roboteille. Hän vuodatti kukalle kaiken mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun ihmiset ja kaikki muu oli lähtenyt. Vaikkakin tuskin kukka edes tiesi mistä Röppönen puhui. Nuori kun se oli.
  Tuli kesä. Röppönen nukkui yöt kukan luona ja päivisin puhui kukalle hauskoja juttuja.
  Tuli syksy. Edelleen Röppönen nukkui yöt kukan luona ja päivisin puhui kukalle hauskoja juttuja. Syksyn lopussa kuitenkin Röppönen kohtasi jotain kamalaa. Pakkanen oli saapunut yöllä. Se oli palelluttanut kukka rakkaan kuoliaaksi. Röppönen ei kuitenkaan tajunnut kukan menehtyneen vaan luuli kukan nukkuvan. Kukan viereen se siis jäi odottamaan sen heräämistä. Vähitellen se ruostui ja sen väri haalistui entisestään. Sen kone ei lähtenyt enää käyntiin. Ei enää ollut kukkaa, eikä Röppöstä. Molemmat olivat nyt poissa.
  Ja kun ihmiset joskus palaavat pallolle, he löytävät jostain pienen rikki menneen robotin romun joka odotti ystävänsä heräämistä.

Tällainen pikatarina nyt. Toivottavasti pidätte. :) Idea tuli nimimerkin alkkuuu pikkuveljeltä. Edelleen saa ja pitää pistää ideoita tulemaan osoitteeseen vipsa21290@gmail.com :) Ja jakakaa ja kommentoikaa. Palaute on tärkeää.

Ensi kertaan!

Kellarista aurinkoon

  VAROITUS! Tämä tarina sisältää kiroilua ja siksi ei sovi ihan pienimmille lukijoille.

 
  "Voi vittu!" huudan bussipysäkillä. Bussi kerkesi juuri ajaa pysäkin ohi heittäen tienvarressa olevan vesilätäkön päälleni. "Ei saatana..." Vaatteeni ovat likomärät ja myöhästyn koulusta koska seuraava bussi tulee vasta tunnin päästä.
  Kävelen kilometrin kotiin vaihtamaan vaatteita.
  "Mitä helvettiä sinä kotona teet? Sinun pitäisi olla bussissa matkalla kouluun mutta sen sijaan sinä seisot siinä ja tiputat lattialle koko ajan vettä", äiti räyhääsin.
  "No voi anteeksi, että se saatanan bussikuski ajoi sen perkeleen lätäkön suoraan mun syliin!" huudan takaisin. Olen lähdössä vaihtamaan vaatteeni kun isäni tulee vastaan. Kaljan huuruisena kuten yleensäkin.
  "Saatanan kakara!" isä huutaa ja nappaa hiuksistani kiinni. "Mitä vittua sinä teet kotona!? Sinun pitäisi olla koulussa!" Hän pyörittää päätäni hiuksista kiinni edelleen pitäen.
  "Myöhästyin bussista. Tulin vaihtamaan vaatteet koska se kuski ajoi vesilätäkön syliini", yritän sopertaa isälle. En koskaan huuda hänelle vastaan kuten äidille. Pelkään isää. Äidin kanssa minulla on kireät välit koska hän ei koskaan puolusta minua mutta isää pelkään koko sydämestäni ja kehoni joka kolkka tuntee sen. Hän on elämäni kammottavin ihminen. Hänestä ei koskaan tiedä mitä hän tekee.
  "Jos kerran opiskelu ei kiinnosta niin paljon että olisi pysäkillä ajoissa voitiin yhtä hyvin jäädä kotiin", isä räyhää kuin raivotautinen härkä ja vetää minut hiuksista kellarin ovelle.
  "Mitä minä teen kanssasi? Sinä et koskaan opi, ethän?" hän kysyy minulta katsoen minua suoraan silmiin. "Minä halusin kunnon kuuliaisen pojan enkä mitään pilvillä hyppiää."
  "Et ainakaan mikään malli-isä ole", sanon. Voi saatana. Tajuan siinä hetkessä mitä olin sanonut. Joka lihakseni jäykistyy. Tästä ei seuraa hyvää.
  Isä raivostuu. Hän tönäisee minut alas kellarin rappusia. "Pysyt siellä loppu VIIKON!" isä huutaa kurkku suorana ja paiskaa oven kiinni. Kuulen kun lukko rapisee. Isä lukitsee oven ja olen lukkojen takana.
  Tai no. En aivan. Olen olen täällä useasti kesällä jopa kuukausia. Isä ryyppää ja suuttu ja heittää minut tänne saatana hallitsemaan helvetin syvimpään koloon. Mutta minulla on suunnitelma. Joka kerta kun olen tullut tänne minulla on ollut jotain mukanani. Taskuissa muutama kolikko ja jotai muuta pikku kamaa. Tutkin siis taskuni jos vaikka löytäisin jotain hyödyllastä. Tällä kertaa taskussa on 20 euroa setelinä, kynä ja pyyhekumi. Vien rahat rasiaan jonka löysin kerran repustani.
  Minulla on nyt omasta mielestäni kaikki mitä tarvitsen. Minulla on jopa koulu reppu joka on koko ajan ollut selässäni. Olihan sentään ollut matkalla kouluun. Kerään kaikki tavarat joita olen kerännyt reppuun. Olen valmis. Tänään toteutan suunnitelmani. Tänään minä karkaan.

Ketään kellarissa olevia laatikoita aivan katon rajassa ikkunan alle. Nostan repun olalleni ja kiipeän laatikoita pitkin ikkunalle. Se on kahden metrin korkeudessa joten laatikoita on aika monta. Ylhäällä rikin ikkunan kyynerpäälläni. Heitän repun ulos ja ryömin ite perässä. Heitän repun takaisin olallle ja Vuoksen pihamme läpi toivoen ettei minua huomata. Juoksen bussipysäkille ja lähden seuraavalla bussilla mahdollisimman kauas pois.
  Istun bussin perälle. Näen tuttujen ihmisten kasvoja. Vedän hupparin hupun päähän ja toivon ettei minua tunnisteta. Muuten olen kusessa ja isä laittaa minut kellari asutukseen koko vuodeksi. Siinä tapauksessa en saa tutkintoani suoritetuksi ja joudun uusimmaan koko vuoden. Ei oikein innostava ajatus.
  Eräällä pysäkillä nousee kyytiin todella tutun näköinen noin keski-ikäinen nainen. Hänellä on Marimekon unikko mekko ja kahdeksankymnentä luvulla muodissa olleet isot lasit.
  <<Voi vittu>> ajattelen kun tunnustan naisen. Se on luokanvalvojani. Nyt olen kaulaani myöten Kusessa. Hän kävelee lähemmäksi. Hengitykseni on melkein pysähtynyt. Onneksi hän istuutuu penkkirivin päähän minusta. Jään kuitenkin varmuuden vuoksi pois seuraavalla pysäkillä. En pidä läheltä piti tilanteista.

Olen kulkenut jo pari viikkoa. Nukun kujilla tai ihmisten autotalleissa. Syön mitä satun löytämään. Pitäisi kai löytää joku paikka mihin jäädä.
  Tänä yönä nukun taas autotallissa. Lämpö on mukavaa vaihtelua. Autotallissa oleva auto hohkaa lämpöä. Se oli vasta ollut käytössä. Katselen autoa vähän aikaa. Ovet ovat auki lukosta.
  <<Ei kukaan huomaa jos menen sinne nukkumaan. Lähden kuitenkin aikaisin aamulla>> ajattelen ja menen auton takapenkille nukkumaan.
  Herään aamulla kun auton ovi aukeaa.
  "Voi vittu!" huudan ja möngin nopeasti toisen puolen ovesta ulos.
  "Hei! Pysähdy!" huutaa mies joka oli avannut oven. Hän juoksee perääni ja ottaa minut kiinni. "Mitä teit autossani? Kuka olet?" Mies katsoo minua päästä varpaisiin. En ole vaihtanut tai edes pessyt vaatteitani koko karkumatkallani. En ole itsekkään peseytynyt kertaakaan. Vaalea tukkani on pystyssä ja niin pölyinen joka puolelta että sitä ei edes tunnista enää vaaleaksi. Olen laihtunut ainakin viisi kiloa. Olen kerta kaikkiaan kamala ilmestys. "Ja miksi olet tuon näköinen? Ja haiset kuin viemäri rotta joka on ollut skunkin takana väärään aikaan?"
  "Olen Toni. Ja olin autossasi nukkumassa koska olen viimeiset kaksi viikkoa ollut karkuteillä. Isäni oli hullu juoppo joka lukitsi minut kellariin ja äiti ei välittänyt pätkääkään."
  "No tule sisälle. Käy pesulla. Vaimoni antaa sinulle ruokaa." Mies lähtee saattamaan minua sisälle.

Tämä mies jolle ensimmäisenä huusin vitut päin naamaa on nyt uusi isäni ja hänen vaimonsa äitini. Vaimo on töissä lastensuojeluvirastossa  ja sai järkätty oikeat vanhempani linnaan telkien taakse. Nyt asun siis uuden perheeni kanssa ja käyn tutkintoni loppuun. Niinhän se yleensä on. Loppu hyvin. Kaikki hyvin.

Tämä tarina on kirjoitettu koulussa tasasähkötekniikan tunnilla. Toivottavasti en loukkaa ketään perheväkivallan uhriksi joutunutta tällä tarinalla. Minulle se on selviytymistarina. Kaikesta selviää kun uskoo siihen ja ei pelkää mitä edessä on.

Ja vielä tähän loppuun pari tiedoitusasiaa. Tai riippuu miten sen haluaa ottaa.
Aloitan lähi päivinä kirjoittamaan tänne kolmiosaista ns. jatkotarinaa. Eli älkää ihmetelkö miksi tarina loppuu kesken tai alkaa keskeltä. :)
Ja toiseksi. Jos teillä on ideoita/jokin henkilökohtainen iloinen tai surullinen tapahtuma josta haluaisitte minun kirjoittavan lähtettäkää se minulle sähköpostina osoitteeseen vipsa21290@gmail.com ja kirjoittakaa loppuun nimimerkki jota haluatte minun käyttävän kun kerron keneltä tarinan alkuperäisidea on lähtenyt. Kaikki nimet muutetaan tarinaa kirjoittaessa. :)

Kommentoikaa ja jakakaa jos piditte ja kertokaa ihmiselle tämän paikan olemassa olosta. Ensi kertaan. Mohoooi!
.

Puiston mummo

  "No. Jännittääkö?" äiti kysyi seitsemän vuotiaalta Miko pojaltaan, joka melkein hyppi innosta ison perheauton takapenkillä.
  "Vähän", Miko vastasi äidilleen. Edessä oli Mikon ensimmäinen koulupäivä.
  Koulun pihalla Miko hyppäsi vikkelästi pois autosta, huusi äidilleen hei hei ja juoksi innoissaan kouluun. Hän piti mielessään että hänen on käveltävä kotiin sovittua tietä vanhainkodin ulkoilupihan kautta.
  Miko juoksi kuin rasvattu salama koulun ovesta sisään suoraan luokkaan johon hänen oli käsketty mennä. Hän istui sen pulpetin ääreen jossa oli hänen nimilappunsa ja pomppi ja poukkoili tuolissaan odottaen koska opettaja tulisi ja päästäisiin aloittamaan.

Kotiin kävellessään hän hyppeli innoissaan kävelytiellä joka kulki ulkoilualueen läpi. Tien varrella oli penkkejä joissa istui vanhoja miehiä ja naisia. Äiti kutsui niitä aina mummoiksi ja vaareiksi.
  Eräs mummo oli aivan yksin. Hän ruokki puluja ja höpötteli niille siitä kuinka kirkas taivas oli ja miten viime öinen myrsky oli vaikuttanut sähköjen kulkuun. Miko käveli mummon luo.
  "Miksi olet aivan yksin? Eikö sinulla ole yhtään ystäviä?" Miko kysyi ihmeissään mummolta.
  "Voi lapsi kulta. Tottakai minulla on ystäviä. Etkö näe?" Mummo osoitti rauhassa ruokailevia puluja.
  "Tarkoitin ihmisiä." Miko istahti mummon viereen.
  "On minulla ihmisystäviäkin. Kaikki ihmiset ovat ystäviäni. Niin Jumala on sen tarkoittanut. Ei ole vihamiehiä. On vain ystäviä."
  "Tehän olette viisas!" Miko ihmetteli. "Kerro lisää." Miko oli innoissaan. Hän todellakin halusi kuulla lisää mummon viisauksia. Hän jotenkin tiesi että tämän neuvojen avulla hän osaisi ehkä olla parempi ihminen.
  Mummon kertoessa kertomuksiaan tunnit vierähtivät todella nopeasti. Vasta parin tunnin päästä Miko rajusti että äiti tulisi pian kotiin. Hän hyvästeli mummon ja juoksi kotiin.

Joka kerta kun Miko tuli koulusta hän jäi kauaksi aikaa kuuntelemaan mummon viisauksia. Vaikka Miko kasvoi vanhemmaksi hän kuunteli aina yhtä keskittyneesti.
  Tuli aika jolloin Miko oli täyttänyt jo 15. Han oli yhdeksännellä luokalla ja ystävyys mummon kanssa oli kestänyt jo kahdeksan vuotta.
  Sinä päivänä mummo kertoi Mikolle taivaasta.
  "Taivas. Paikka jonne me kaikki menemme. Jumalan valtakunta. Siellä tavataan kaikki jotka ovat sinne jo aikaisemmin menneet." Mummo huokaisi kaivaten.
  "Mistä tiedät tämän kaiken? Olen ihmetellyt sitä kaikki nämä vuodet. Kerro minulle. Miten minustakin tulee noin viisas?" Miko kyseli.
  "Miko. Lapsi kulta. Pidä kaikki aistisi aina auki. Ja muista nämä opetukset. Kerro ne eteenpäin ja muista. On vain ystäviä. Ei vihollisia."
  "Muistan", Miko lupasi mummolle. Taas oli Mikon aika lähteä kotiin. "Nähdään huomenna", Miko sanoi kuten aina aiemminkin.
  "Kukaan ei tiedä", mummo vastasi tavalliseen tapaansa. Miko nousi ylös ja lähti juosten kotiin.
  Seuraavana päivänä Miko käveli normaaliin tapaansa ulkoilualueen läpi. Hän näki lipun puolitangossa niinkuin useasti ennenkin. Täällä kertaa se tosin sattui enemmän kuin yleensä. Mummon penkki oli tyhjä ja pulut olivat kadonneet.
  "Hän löysi määränpäähän!" huusi eräs vaareista. Mikon sydän teki kaksi äkkipomppausta. Kaikkien näiden vuosien jälkeen. Mummo oli poissa. Miko oli toivonut että hän joskus olisi voinut tuoda omat lapsensa kuuntelemaan mummon tarinoita. Sitten hän muisti mummon toiveen: 'Pidä kaikki aistisi auki. Ja muista nämä opetukset. Kerro ne eteenpäin.'
  Miko pyyhkäisi kyyneleen pois poskeltaan ja kuiskasi hiljaa:
  "Niin minä teen. Lupaan sen." Tämän jälkeen hän käveli kotiin.
  Joka kerta kun Miko tämän jälkeen käveli penkin ohi hän istui siihen. Hän mietti menneitä aikoja ja hauskoja hetkiä mummon kanssa. Kerran ohi kulki juuri koulunsa aloittanut pikkupoika.
  "Eikö sinulla ole ystäviä?" poika kysyi.
  "Kuules. Istuppa tänne niin kerron sinulle miten tapasin parhaan ystäväni." Miko kertoi pojalle tarinan mummosta joka kertoi viisaita tarinoita puiston penkillä.
  "Mistä mummo tiesi tuon kaiken?" pikkupoika kysyi.
  "En tiedä. Mutta hän sanoi minulle kerran: 'Pidä kaikki aistisi auki'. Ja se oli viisainta mitä hän koskaan sanoi minulle."

Se oli siinä. Toivottavasti pidätte. Tämä on pikkuveljeni lempikirjoitelmani. Hän perusteli sen sillä että tarina oli opettavainen ja koskettava. Kertokaa toki omat mietteenne kommentilla ja jakakaa. Ja älkää torjuko niitä vanhoja mummoja ja vaareja jotka yrittävät puhua teille. Voitte vaikka oppia jotain. Ensikertaan. Se on moi!👋

Vuonna 2030

Herätyskello soi. On aika aloittaa päivän työ. Jotenkin ajatus vanhasta haisevasta nakkikioskista ei miellytä. Rojahdan takaisin sängyn pohjalle.

”Jeb!” isä huutaa. ”Herää laiskamato! Kioski pitää avata kahdenkymmenen minuutin päästä!”

”No ei ole mun ongelma!” huudan takaisin isälle.

”No kyllä on, jos haluat pitää työpaikkasi!”

<<Voi miten rakastan maanantai-aamuja>> ajattelen. Joka kerta sama juttu. Miksi minun pitäisi avata isän vanha ja hikinen kioski? Saanen vaan kysyä.

Kestää 10 minuuttia, ennen kuin olen valmis. Isä käynnistää auton ja matka voi alkaa. Ihmettelen suuresti, miksemme koskaan kulje bussilla. En kuitenkaan vaivaudu kysymään. Kerran  erehdyin kysymään ja sain kuunnella loppupäivän isän pasausta kiljuvista lukiolaislikoista. Se ei ollut miellyttävä kokemus.

Olemme perillä. Tavanomaisesti kioskin edessä odottaa lauma lukiolaispoikia mopoineen ja tyttöineen.

”No niin kioskipoika. Avaa puljusi”, yksi pojista sanoo. Se on se sama poika, joka sen joka päivä. Se alkaa jo risoa. Poika on minua pari vuotta nuorempi ja silti sillä on otsaa. Sisäinen kattilani alkaa paukkua. Pidän kuitenkin itseni kurissa ja sysään pois mielestä fantasiat pojan kurmuttamisesta. Avaan kioskin ja sanon lukiolaisille:

”No. Tällä ’koiskipojalla’ ei ole teille tänään mitään.” Lukiolaisilla alkaa niin sanotusti kattila kiehua. Minua nimitellyt poika tarttuu minua kauluksesta, ja tiskillä olevat tavarat tippuvat alas.

”No sinuna sitten tilaisin meille jotain.” Pojan sanomiset kaikuvat pääni sisällä. En voi enää hillitä raivoani. Otan jaloillani maasta sitruunamehupullon, heitän sen käsiini ja lyön sillä poikaa. Poika päästää minusta irti ja kaatuu maahan. katson poikaa hetken ja sanon:

”Olisi kiva jutella enemman mutta sinun pitää mennä.” Katson muihin. ”Ja teidän myös.” Silmät suurina muut alkavat pakittaa hitaastipois paikalta. Maassa makaava poika sanoo:

”Tämä ei jää tähän.”

”Paras jäädä, meinaan purkkeja riittää”, vastaan. Poika nousee ja lähtee litomaan toisten perään. Pojan kadottua näköpiiristä alan nauraa. Isä tulee paikalle ja näkee sotkun ja minut nauramassa sotkun vieressä.

”Mitä on tapahtunut?” hän kysyy. Kerron hänelle koko jutun. Hän hörähtää ja sanoo:

”Pistetään ne lukiolaiset sitten siivoamaan koko sotku. Pääset nyt sitten pois. Vietä vapaasi hyvin. Juttele Vaikka Philin kanssa.”

Kun pääsen kotiin, menen tietokoneelle. Jes! Phil on Facebookissa.

”Hello!” aloitan keskustelun. Olen opettanut Philille suomea, joten voimme puhua suomea. Tosin Phil kirjoittaa kaikki sanat perus muodossa.

”Hei!” Phil vastaa pian. ”Mitä Suomi kuulla?” Kuten huomaat, hän ei osaa taivuttaa.

”Hyvää. Entäs sinne?” lähetän takaisin.

”Se sama.”

”Arvaa mitä? Ei lukiolaisilla taida olla kivaa koulun jälkeen.” Kerron koko jutun Philille.

”Aika hyvä. Pitää mennä. Jutellaan myöhemmin. See you!”

”Jep. Heidå!”

”Outo kieli.”

”Se on ruotsia.” Laitoin perään vielä XD-hymiön. Phil vastaa samanlaisella hymiöllä. Kirjaudun ulos ja näen, että kello on jo neljä. Isä tulee kohta kotiin. Hän on varmaan taas ihan raivopää, jos ruoka ei ole pöydässä. Haluaisin vain muuttaa pois. Elää omaa elämää: Ei tarvitsisi passata koko ajan isää. Se alkaa pikku hiljaa risoa. Alan kuitenkin tehdä ruokaa.

Illalla luen kirjaa sängylläni, kun näenjonkinvalon siitävän taivaalla. Katson sitä, kunnes valo on kadonnut.

Sitten menen tietokoneelleni raportoimaan tapahtumista rakkaalle ystävälleni Amerikassa. Phil kertoo nähneensä samalnlaisen valon oman kotinsa lähellä. Se ei voinut olla sattumaa. Emme jaksa miettiä asiaa enempää. Päätimme molemmat mennä nukkumaan.

Seuraavana aamuna herään tokkuraisena. On tiistai. Isä on antanut minulle täksi päiväksi yhdeksän aamun. Isä otse on jo töissä. Teen kamalan virheen. Katson kello.

”Herranen aika!” tulen huutaneeksi ääneen. Varttia vaille yhdeksän. Pukeudun äkkiä. Jätän aamiaisen väliin, kampaan pikaisesti ruskean tukkani ja lähden ulos omakotitalostamme. Puolessa välissä pihaa huomaan, että minulla on jalassa aamutossut. Juoksen takaisin sisään. Kello on jo kymmentä vaille. <<Vauhtia vauhtia!>> hoen mielessa itselleni.

Olen parinkymmenen metrin päässä kioskista. Sitten näen jotain. Kioskin takana on jokin ihmeellinen hökötys. Jokin osuu minuun takaa päin. Kellahdan vatsalleni maahan. Kun nousen ylös, näentytön. Tyttö on yksi niistä tyypeistä, jotka keikkuvat kioskin liepeillä joka aamu. Ilmeisesti hän on juoksemassa kouluun.

”Hah. Joku on myöhässä koulusta, vai?” sanon tytölle.

”Niin. Ja joku on myöhässä töistä, vai? tyttö vastaa ponnekkaasti.

<<Tämä ei nyt mennyt ihan nappiin>> ajattelen. ”No, vaikka olet myöhässä koulusta, ei se tarkoita, että voit tuuppia ihmisiä kaduilla.”

”Ai ei vai? Kas kun en tiennyt. Minä tietämätön!” Tyttö oli ilmeisesti vihainen jostain.

Rautahökötys alkaa hehkua. Sen kulainen valokenttä saavuttaa minut ja tytön. Viimeinen asia, jonka kuulen, ona se miten isä huutaa perääni.

Seuraavaksi huomaan olevani Amerikassa. Mutta tunnen luissani, ettei se ole sellainen, mitä Phil on sen kertonut olevan. Pian saan epäilyksilleni vahvistuksen. Ohitsemme kävelee jokin iso. Se on kuin…

”Dinosaurus!” huudan. Juoksemme tytön kanssa tyhjän tynnyrin taakse. Siellä on valmiiksi joku. Poika supattaa jotain englanniksi. Tunnistan äänen.

”Phil!” huudan riemussani. Huutoni houkuttelee dinosauruksen lähemmäksi. ”Hups”, pääsee suustani.

”Juosta!” Phil huutaa. Ja siitä huomaan, että olen oikeassa. Hän on Phil.

Kun olemme löytäneet hyvän piilopaikan, tervehdimme Philin kanssa toisiamme.

”Terve!” Phil aloittaa. ”Mitä siinä tehdä täällä?”

”No, tämä tollo tässä”, osoitan tyttöä, ”päätti kaataa minut suoraan päin jotain rautahökötystä.”

”Hei! Tällä tollolla on nimikin!” tyttö raivoaa.

”Jaa. Mikähän se mahtaa olla?” vastaan näsäviisaasti.

”S-A-R-A! Ei ole niin vaikeaa.”

”No, S-A-R-A, ei ollut mukava temppu työnyää minut kumoon!”

”LOPETTAKAA!” Phil huutaa.

”Sori. Ei ollut tarkoitus aloittaa tappelua. Anteeksi”, sanon nöyränä.

”Me pitää puhaltaa yksi hiili, jos haluta pois”, Phil sanoo. ”Toinen puoli katu olla portaali. Me pitää mennä sinne.”

”Mutta miten? Tuo dino päivystäätuossa koko ajan.”

”Mennään sen jalkojen välistä,kun se tulee kohdalle”, Sara ehdottaa.

Otan mukaan kadulta pienen veistopuukon.

”Hah! Tullako meinaat torjua, jos dinosaurus hyökkää?” Sara sanoo.

”En. Vaan hämään sitä jos se meinaa käydä jommankumman teidän kimppuun”, selitän.

”Nyt!” Phil huutaa merkiksi. Lähdemme kaikki juoksemaan. Kohta kuulen kiljaisun. Olen itse jo melkein kadun toisella puolella. Katson taakseni. Dinosaurus on huomannut Saran. Juoksen dinosauruksen taakse ja huudan:

”Hei köntys!” Dinosaurus kasoo minuun. ”Juuri sinä läskipää!”

Harhautus onnistuu liiankin hyvin. Sara kerkesi juoksemaan kadun yli. Samoin Phil. Mutta mina lennän sinne. Dinosaurus lyö minua hännällään vatsaan niin, että lennän toisella puolella katua olevaa tynnyriä päin. Alan hiljalleen nousta. Pitelen kiinni vatsastani. Sara tulee auttamaan minua.

”Sattuiko?” hän kysyy.

”Tuo oli tyhmin kysymys ikinä, ja sen vastaus on, että kyllä sattui”, vastaan Sitten dinon häntä heilahtaa, ja se nappaa minut mukaansa.

”Jeb!” kuulen kun Sara huutaa. Dinosaurus heittää minut päänsä päälle. Kun osun se päänuppiin, saan ikävän muistutuksen, että olin laittanut puukon housujeni vyölenkkiin.Puukko tekee viillon reiteeni. Viilto ei ole pitkä, mutta ilkeän tuntuinen. Päästän pienen tuskan vinkaisun.

Dinosaurus heittää minut alas päästään ja pamahdan asfalttiin. Parkaisen kivusta. Se kulkee selkärankaani pitkin koko kehoon. Saurus valmistautuu syömään minut. Otan vähäisillä voimillani puukon. Se on hieman ihoni alla ja tekee kipeää ottaa se pois sieltä. Tähtään tarkasti suoraan dinosauruksen sydämeen. Heitän veitsen. Dinosaurus parahtaa. Siitä tiedän, että olenosunut maaliini. Kerkeän juuri ja juuri pois alta ennen kuin dino romahtaa maahan. Sitten se tapahtuu. Asia jonka olisi pitänyt tapahtua kauan sitten. Menetän tajuni.

Kuvat vilisevät silmissäni. Kuvat päiväkotiajoiltani. Siltä ajalta, kun asuin amerikassa. Leikimme Philin kanssa autoilla.

Sitten kuva vaihtuu. Näen sen, miten taistelen dinosaurusta vastaan. Näen marketin oven yläpuolella päivän ja vuoden. 21.12.2030. Tajuan samassa erään asian. Jos ihminen jatkaa tällä tavalla, tuhoamalla luontoa saasteilla ja kaatamalla sademetsiä, ihminen katoaa maapallolta kokonaan. Evoluutio alkaa alusta. Se voi olla hyvin pian.

Herään. Siniset silmät tuijottavat minua.

”Dinosaurus!” huudan. Sara nauraa.

”Tervetuloa takaisin vuoteen 2012”, hän toivottaa.

Huomaan makaavani sairaalassa. Valkoinen huone. Valkoinen sänky. Kaikki on valkoista. Yritän nousta.

”Aah!” parahdan. Katson jalkaani. ”Se on pahempi kuin muistin.”

”Jep. Mutta olet hengissä. Sehän on tärkeintä. Vai mitä?”

”Niin kai.” Sitten huomaanm, että Philkin on paikalla. Hän hymyilee ja sanoo:

”Saada vanhemmat lupa jäädä Suomi. Asua te koti.” Eli Phil siis muuttaa meille. Hienoa! Voiko tämän parempaa loppua olla!

Tuo ei suinkaan ole vielä loppu. Sara ja minä alamme seurustella kaksi viikkoa tapahtumien jälkeen. Luonnon suojeliat kiinnostuvat aikamatkastamme. Saan uuden työpaikan luonnensuojeluyhdistyksen keula hahmona. Tämä on vasta se onnellinen loppu.

Tämä on siis nyt ensimmäinen tarinani tänne. Kommentoikaa, jakakaa, tehkää mitä ikinä lystäätte. toivottavasti piditte tarnasta. Ja muistakaa. Suojelkaa luontoa. ;)